Jos ylipaino on ylivoimaa...

...miksen joskus voittanut?

Elikkä kirjoitan nyt tästä koska haluan.

Olen ollut ennen, eikä edes kovin kauan aikaa sitten, todella iso.

Nytkin minusta tuntuu välillä että olen todella iso, en enään edes pysty kuvittelemaan kuinka iso olen silloin ollut.. eikä tästä muutoksen hetkistä ole kuin vuosi ja kk..

Minulla on vilja-allergia ja ylä-asteella en halunnut olla ns. "poikkeava" ja syödä ruokalassa eriruokaa kuin muut, vaan tavoite oli olla mahdollisimman massanmukainen. Tästä johtuen olin aina sellainen turvonnut pallokala, koska suoleni siis ärtyy ja aiheuttaa nesteen kertymistä jokapuolelle kehoon ja plaaplaaplaa en edes itsekään tarkalleen tiedä kaikkea. Ylä-aste ikäiset osaavat olla hyvin julmia ja olla toisena päivänä toista  mieltä kuin edellisenä. En tiedä mikä on syy siihen että joku/jotkut kiusaavat toista/toisia ihmisiä joko henkisesti tai fyysisesti. Kyllähän sen järki sanoo, että heillä itsellään on jotain todella heikkoa sielussaan, mutta järki ja sydän eivät aina kohtaa omalla kohdalla ja vaikka olisin kuinka fiksu ja kaiken yläpuolella..se satuttaa. Se satutti silloin ja se satuttaa vieläkin.

Yhdeksännen luokan aikana alkoi todella suuri surkeiden sattumusten sarja. Ystäväni kuoli, silloinen poikaystäväni jätti, äitillä oli paljon töitä, koulussa kiusattiin, Ikä toverit sulkivat "surullisen yksilön" ulkopuolelle. Minulla kyllä oli ystäviä, hyvin rakkaita! mutta kaikki olivat minua vanhempia ja opiskelivat joko lukiossa tai ammattikoulussa. Koulussa ei ollut ketään.. T'äytyi olla vahva, nyt oli kuitenkin viimeinen vuosi peruskoulua ja pitäisi skarpata tulevaisuutta varten tjsp. En ole juurikaan käynyt koko yhdeksättä luokkaa. Masennuin ja sairastuin BED-syömishäiriöön, eli tukahdutin kaikki tunteeni siihen että ainakin ruoka/herkut tuntuivat hyvälle. Nukuin paljon..Itkin paljon..Itkin jotta väsyisin ja nukahtaisin jotta en ajattelisi mitään. En nähnyt unia, se oli kuin horros. Heräsin viikolla syömään. Viikonloppuisin vietin aikaa kavereiden kanssa, jonkin verran.. oikestaan tuo koko aika on pimeän peitossa. En elänyt.

Jossain vaiheessa tuli kevät, kevät on aina kivaa!

Sai hakea kouluihin opiskelemaan, hain Lybeckerille Raaheen ja pääsinkin sinne. Olin todella onnellinen ja uskoin, että voin alottaa alusta uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa.

Se kesä oli mahtava! Tieto siitä että pääsen pois auttoi jaksamaan todella paljon, vai oliko se sitä edellinen kesä... en muista. 

2006

2007

2008

Muutin siis ylä-asteen jälkeen läheiseen tehdaskaupunkiin nimeltä Raahe.

Aloitin opiskeluni 2008 ja olin enemmän kuin innoissani uudesta koulusta ja uusista ihmisistä.

Kaikki oli niiin mukavaa, koulussa ei ollut vain tylsiä opiskeluja vaan tehtiin kaikkia projekteja ja kuvattiin lyhytelokuvia ja käytimme kokonaisia päiviä valokuvaamiseen. Tutustuin luokkalaisiini ja yhdestä heistä Sinistä tuli minulle todella hyvä ystävä, Sinin opiskelumotivaatio oli ollut aina matala käsittääkseni ja siksi Sini olikin hyvää lintsaus-seuraa, silloinkun ei kiinnostanut teoreettiset aineet. Sinin kautta tutustuin Raahelaisiin nuoriin, jotka siis olivat tosiaankin minua nuorempia, en vieläkään ymmärrä miksi olen siihen eksynyt, kai halusin kadotetun teineiden "takaisin" (eihän sitä koskaan ole ollut kun ystäväni ovat olleet aina vanhempia)

Vietin mukavaa elämää ja tutustuin PALJON uusiin ihmisiin, myös ei-Raahelaisiin. Kävin monissa "opiskelijabileissä" ja järjestin itse bileitä joista riitti aina puhuttavaa pitkälle asti.

Jossain vaiheessa tietenkin kuviot nousivat ja kuvioihin astui aivan uudenlaista porukkaa.

Uudet ihmiset olivat pelottavia, mutta samalla niin mielenkiintoisia, että en voinut olla menemättä mukaan.

He käyttivät erilaisia huumausaineita, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, miksi heroiinia?

Itse en kyseiseen huumeeseen koskaan ole koskenut, enkä tule koskemaan.

Vuosi oli kulunut ja olin päässyt jo huomaamattani sisään johonkin "kuvioon"

Lapsuuden kaverini kyselivät minulta, tiedänkö myydä pilveä, no minähän tiesin ja siitä alkoi itse-arvostukseni alamäki. Huomasin että ihmiset jotka olivat tehneet minulle joskus väärin, olivat "riippuvaisia" minun tiedoistani ja kontakteistani. Minulla oli suunnitelma heti alussa, vaikka en sitä tiennytkään. Ensin olin tyhmä, he pitivät minua tyhmänä kun juoksin heidän asioillaan ilman minkäänlaista voittoa tai ässää hihassa. Oikeastaan nyt kun mietin jälkeenpäin niin kaikki ovat varmasti kuvitelleet, että yrittäisin havitella hyväksyntää , mutta mielessäni on pyörinyt vain kosto. Ja tiesin lapsuudestani, että mitä enemmän joku tarvitsee sinua, sitä pahemmin voit sitä satuttaa. Onneksi! jossain vaiheessa toista vuottani 2009 tapasin tärkeimmän ihmisen maailmassani, Marian. Minulla oli hänen kanssaan niin hauskaa, että unohdin koko koston, en enään vastannut niiden puheluihin..ehkä se oli ihan hyvä kosto..

Olin vieläkin lihava, lihavampi kuin ennen

Minua ei enään ahdistanut Marian kanssa. Teimme hauskoja juttuja, pelleilimme, nauroimme samoille asioille, ymmärsimme toisiamme, poltimme pilveä ja kikatimme kuin pikkutytöt. Elämä oli ihanaa hänen kanssaan. En koskaan sanonut sitä hänelle, mutta uskon että hän tiesi sen.

Aloitin Lybeckerillä

Olin 18wee

Maria ja meidän "tylsät" illat :D

olimme roadtripillä

Teimme toisiaan kaikkea hauskaa Marian kanssa. Kerran hän puki Väiski Vemmelsääri pukunsa päälle ja juoksi ympäri raahen "vilkasta" kävelykatua, joka oli "täynnä" humalaisia ihmisiä.
Kaikki kului omalla painollaan ja olin perus masentunut ihminen. En koskaan ole/ollut saanut purkaantua mistään kenellekään, joten kaikki viha ja suru oli paisunut sisälläni henkisenä ahdistuksena, kuin myös läskinä ympärilläni. Vihasin itseäni, mutta en antanut kenenkään nähdä sitä. Tai sittenvain luulin että kukaan ei nähnyt. Koulussa minulle oli muodostunut oma kaveriporukka! Parhaiten tulin juttuun 2009 aloittaneesta ryhmästä muutamien tovereiden kanssa. Mainittakoot nyt Eetun ja Antin, joiden ympärille voin rakentaa koko lopun porukan. Nyt täytyy sanoa, että olen hyvin katkera siitä, että hengailimme kaksi vuotta suht tiiviisti, eivätkä he siltikään tienneet kuka oikeasti olin, ehkä heitä ei kiinnostanut, ehkä olin vain niin etäinen en tiedä. Mutta hauskaa oli! Koulunkäynti tuolloin oli jo jäänyt aika, todella retuperälle ja mukavinta oli mm. juopotella keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Nämäkin ajat ovat hieman hämärän peitossa, koska tuli juotua paljon ja poltettua pilveä sitäkin enemmän.
(Aloin kirjoittamaan siitä kuinka joskus ahdisti ja nyt huomaankin kirjoittavani elämänkertaani..hmm..)
Tutustuin Saraan<3 ja hänestä tuli minulle rakas ystävä. Olimme täysin eri maailmoista, mutta koska oma maailmani oli jo niin saatanan patoutunut ja tylsä, halusinkin jonkun muun maailman.
Tutustuin vielä vähän lisää ihmisiin ja minusta oli kaiken patoutuneen vitutuksen takia tullut aika idioottti. Kohtelin ihmisiä huonosti ja se aiheutti lisää ahdistusta ja olin kuin ilmapallo jonka pitäisi vain räjähtää jo pois. En silti koskaan räjähtänyt, aloin vain tyhjetä hiljalleen....

Poikia <3

Kuva on tuoreempi kuin nuo ajat, mutta siinä Antti, minä ja Eetu <3

Otin oikeuden laittaa tämän tänne vaikka ei olekaan minun ottama tai kukaan hyväksynyt :D

Jossain vaiheessa mikään ei ollut enään kivaa. Tuli kesiä ja talvia ja tuli kolmas vuosi jolloin minun olisi tullut valmistua. Silloin päätin vielä että tsemppaan neljännen ja valmistun tästä pirun koulusta josta oli tullut jo pakkopullaa, eikä enään ollenkaan mukavaa. Kesän vietin "maalla" Marian kanssa. Itse olin sanonut asuntoni irti ja päätin olla asunnottomana kesän, jotenkin aavistin, että kaikki tulee muuttumaan.
Maria tosiaan asui maailman lepposimmassa rivitalossa Revonlahdella. Takapihalla oli Siikajoki, oma piha.. kaikki oli niin rauhallista. Oli vain niin saatanan kuuma kesä, että nukuimme päivät ja valvoimme yöt (johtui osittain Marian työstäkin) Kävin muutaman kerran Raahessa, mutta siellä minua ei enään kiinnostanut olla. Vihasin itseäni liikaa. Maria oli ainut kenen seurassa en vihannut itseäni. Suunnittelimme elämää, loimme suunnitelmat ja päätin, että en enään jatka Lybeckerillä, vaan muutan Tampereelle ja aloitan uuden elämän. Tietenkin tämä oli aluksi vain hauska vitsi, niinkuin suuri nuuskamuikkusen lähtö. Maria oli aivan varma, etten minä koskaan mihinkään lähtisi. En tiedä, eikö hän vain halunnut uskoa sitä. Kesä meni ja tuli se päivä kun pakkasin kamojani ja sanoin että huomenna lähden. Tilanne oli vieläkin erittäin epätodellinen. Silloinkuin katsoin bussiin ikkunasta kuinka Nappi veti vilkuttavaa Mariaa bussipysäkillä ymmärsin että kaikki tulee muuttumaan. Kaikki minussa tulee muuttumaan..

Tässä sitä nyt ollaan! 

Kyllä!

hihihi :)

Hyppäsin benjiiiin!

Tahdon kiittää kaikkia jotka ovat vaikuttaneet elämässä, myönteisellä tai kielteisellä tavalla. Kaikista pienistä paloista minusta on muodostunut minä ja kokemukseni ovat opettaneet minulle paljon. Minulla on omia ajatuksia ja vahvoja mielipiteitä. Rakastan maailmaa, rakastan itseäni. Jokainen ihminen jonka kanssa olen vaihtanut sanankin on opettanut minulle jotain, on liikuttanut minua johonkin suuntaan. 

Suurimman kiitoksen haluan osoittaa kuitenkin ystävälleni Sarille, joka on fiksuin ihmis-olento johon olen törmännyt. Suurimman anteeksi pyynnön haluan osoittaa Marialle ja tahdon hänen muistavan, että hänellä on paikka sydämessäni, eikä se sieltä lähde edes kulumalla! 

Tällä hetkellä elämäni koostuu syksyn tuomasta kaamosmasennuksesta (ei lainkaan paha :D), Koulusta jota rakastan, työstä jota en niinkään rakasta ja maailman ihanimmasta naisesta <3

Luettuasi tämän et voi sanoa nyt tuntevasi minua ja että olisin antanut nyt kaiken itsestäni ehen todellakaan. Jos on sata asiaa niin tämä on yksi. Koskaan ei pidä antaa kaikkea, aina täytyy olla se joku murunen pohjalla johon kenenkään käsi ei yletä. Tässä on vain hippusia purkin päältä, olkaa hyvä. Tämä on enemmänkin anteeksi pyyntö, muistutus ja ikävöinti.

And To Be Continua! Elämä on tässä ja nyt turha noita asioita on jäädä miettimään, mutta kyllä se on hyvä kelata kertaalleen jos toisaalleenkin päässä