Olen ollut hiljaisuudessa maalla kokoamassa kulunutta vuotta käsiini.
Positiivisena yllätyksenä sain huomata että nyt oli kyse suurempien asioiden kokoamisesta.
Mieleeni on palannut vanhoja muistoja. Kuvia menneestä ja niiden asioiden tarkastelua ulkopuolisen silmin. Olen kantanut mukanani tuskaa, tuskaa joka ei minulle kuulu. Tuskaa, jonka olen ottanut lieventääkseni suurinta tuskaa, jota olen eläissäni nähnyt.
Olen meinannut poistua tästä ilmenemismuodostani monesti. Jopa niinkin monesti, että olisi täysin epätodellista olettaa sen kaiken olevan sattumaa.
Joskus olen varma että olen sittenkin kuollut. Maailmassa jossa olisin valinnut sekunnin murto-osalla toisin, ruumistani ei enään olisi eikä mieltä, jolla ohjailen alusta tässä sekavuuden unholassa.
Kiitos enkeleille ♥
Runo tjsp jonka olen kirjoittanut joskus..
Pelolla menetetylle rakkaudelle:
Voi kuinka sieluasi janosin, haaveisiini vajosin ja kuin maailmankaikkeuden alku, räjähtäen hajosin. Pettymykseni oli niin suuri, oi miksi koskaan edes luulin, että minulla voisi käydä niinkin hyvä tuuri.
Nyt on välillämme kiinanmuuri ja nämä sanat pystyn kirjoittamaan vain juuri ja juuri.
Tuskin koskaan pääsen sitä kertomaan,
niinpä tyydyn yksin vaikeroimaan,
pimeässä kohti valoa haparoimaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti